Syksyn kulkua. Evan/Hilu lokakuu

Syksy alkoi räväkästi Evanin osalta ja kolme ensimmäistä hakua olisi koetilanteessa saanut arvosanaksi kympin. Ajot vaihtelivat puolesta tunnista puoleentoista tuntiin ja yksi kaatokin tuli, jolloin koira olisi ehkä saattanut tuon tunnin verran pidempään ajaa. Hilulla sattui kiima alkamaan tokana viikonloppuna ja alku meni siten läskiksi sen osilta, mutta Evaninkin paketti meni sekaisin täysin nartun ollessa kiimassa. Evanin osiltakin syyskuun loppupää meni siis pipareiksi.

Nytten tänä viikonloppuna käytiin seuranmailla ja ajoaikaa kertyi koirille reilusti viiteen ajoon. Evanin haku oli taas palautunut kauden aloituksen kaltaiseksi, koiran ottaen kaikki ajonsa alle puoleentuntiin irtilaskusta. Hilu taas esitti vakaita otteita jäniksien ylösotoissa ja kaatoja seurasi kahdesta ajosta, joista toinen oli yli kolme tuntia ja toinen kaksi tuntia, kuitenkin Evan teki paljon suuremman vaikutuksen ajoillaan.

Jämsä 19.5.2012: Evan

Taas lähdettiin kokeilemaan uudemman kerran sertin metsästystä. Tuomarina toimi Matti Envall, joka on minulle uusi tuttavuus. Evan kisasi taas avoimessa luokassa ja jälleen kerran esiteltävänä viimeisenä. Esittäminen meni hyvin, vaikka uros vaikutti kyllästyneeltä. Tulokseksi Envall antoi EH:n(Erittäin Hyvä), joka on huonoin arvosana, jonka on koira saanut avoimessa luokassa. Syyksi ilmoitti tuomari koiran olevan liian järeä hänen makuunsa ja jokaisellahan on oma makunsa ei siinä, mutta yleisesti arvosana annetaan rotumääritelmän mukaan ja siitä syystä harvemmin muuttuu arvosanat tuomareiden välillä. Sertit ratkaistaan maun mukaan sen ymmärrän.

 Erikoisina huomioina täytyy myös todeta, että koira joka on jäänyt kahdesti Evanin taakse sai tänään varasertin ja kaksi viikkoa sitten saanut hyvä-arvosanan saanut narttu voitti rotunsa parhaan sertin. Käyttöluokassa oleva kahden sertin ja kahden varasertin uros sai kanssa EH:n, joka kanssa oli mielestäni aika ihmeellinen ratkaisu. Jatkan näyttelykisaamista heinäkuussa taas ja syksyllä kokeisiin kummallakin koiralla. Tosin saatan Hilua vielä käydä esittelemässä näyttelyssäkin, kun arvostelu osaa kääntyä noinkin paljon kuin nyt. Hilulla kuitenkin on EH näyttelyssä.

Evan: Jämsän ryhmänäyttelyssä 5.5.2012

Tuli taas aika kokeilla Evanin ulkomuotoa ja lähteä koiranäyttelyyn. Odotukset olivat suhteellisen korkealla, kun tiesin Evanin olevan hyvässä kunnossa, vaikken ollut kerennyt käyttämään Evania juoksulenkillä kuin yhden kerran ja sekin oli kaksi päivää ennen näyttelyä. Kuitenkin lenkin jälkeen kokeillessani näyttelyesittämistä koira toimi kuin unelma ilman asetteluja, joten esille asettamista en edes malttanut treenata näyttelyä edeltävänä iltana.

Näyttelyssä oli 12 suomenajokoiraa, joista viisi urosta ja seitsemän narttua. Näistä urokset olivat jakaantuneet viisi avoimeenluokkaan ja yksi käyttöluokkaan. Ekana esiteltiin luonnollisesti avoinluokka, jossa Evan oli. Tiesin koiran olevan parempi kuin kilpakumppanit, mutta tuomarin antaessa eräälle viime vuonna samassa näyttelyssä olleelle urokselle EH:n(erittäin hyvä) tällä kertaa H:n(hyvä). Tuli mieleen ajatus ettei kukaan pakolla pääsisi serttikehään, jos kerran arviointi olisi tuon verran tiukempi. Tästä kuitenkin selvittiin ja päästiin serttikehään varmasti, koska ainut ERI(erinomainen) tuli Evanille. Enää täytyi odottaa tuleeko seuraavana tulevasta käyttöluokasta vastusta Evanille serttikehään. Käyttöluokan koira kuitenkin sai tulokseksi H:n ja Evania pyydettiin tekemään kunniakierros ruusukkeen haussa, jossa koira esittelikin itseään erinomaisesti.

Evan kotipihassa näyttelyn jälkeen, SERT VSP.

  

Seuraavaksi olivat vuorossa nartut ja mielenkiinto siirtyi nyt rodunparhaan kehään tulevaan vastustajan hakuun. Nuorten luokasta yksi narttu sai paikan serttikehään ja tiesin ettei siitä olisi vastusta, joten mietin tästä tulleen liiankin helppo reissu. Avoimesta sarjasta serttikehään pääsi vain yksi koira ja enää olisi käyttöluokasta tulossa koira esiteltäväksi. En ollut kerennyt tarkistaa sukuja vielä tuolloin, mutta käyttöluokan koira on oman narttuni Hilun siskopuoli Länsi Lokan Hippu. Koira esitteli itsensä erittäin hyvin ja olin otettu sekä tiesin tuon koiran olevan kilpailemassa ROPS:ista.

Stockmarin arvostelu

Rodun parhaan kehässä Hippu ja Evan ottivat mittaa toisistaan, mutta Evania selvästi häiritsi olla nartun kanssa kehässä ja ei seisotuksessa malttanut pitää hyvää ryhtiä vaan halusi kääntyä koko ajan narttua päin. Evanin oli näin tyydyttävä toiseen sijaan tuomarin ilmoittaessa, että koirat olivat tasaväkiset joten esiintyminen ratkaisi. Tästä en harmistunut yhtään, koska kummatkin sertit meni oman suvun koirille ja sertti olikin ainut tavoite näistä karkeloista. Tuomarina toiminut Harto Stockmari vaikutti hyvältä näyttelytuomarilta, jolla on suora selkä ja ei mitään ennakko sopimuksia mikä koira tulee voittamaan, kuten olen päässyt kokemaan eräässäkin näyttelyssä.

Kaikun kanssa jänisjahdissa

Kaiku kahden pitkän metsästyspäivän jälkeen syksyllä 1994

Omistin Ukonkellon linjasta suomenajokoira Kaikun josta Taneli on jotain jo kirjoittanut. Haimme Kaikun joulunalla vuonna 1990 jolloin se oli melkein 7 kuukauden ikäinen (synt. 3.5.1990). Kaiku oli vankka- ja hyvärakenteinen, vahva, sitkeä ja komeahaukkuinen ajokoira. Hyvänä ulkoisena tuntomerkkinä valkoinen piirto joka ulottui pään yli vaikkakin näyttelykehissä siitä tuli aina ”huomautus” arvostelukorttiin. Valkoisen piirron ansiosta osasin hakea sitä joskus pitkäksi venähtäneiltä reissuilta milloin mistäkin. Tuolloin minulla ei vielä ollut tutkaa.

Taneli kirjoitti saaneen lopullisen sysäyksen hankkia metsästyskortin Kaikun mahtavan ajon seurauksena. Minulla syttyi kipinä ajokoirametsästykseen tämän hienon ajokoiran kautta joka palaa yhä. Tämän Ukonkellon kumussa -blogin innoittamana halusin kirjoittaa joitakin muistoja Kaikusta. Kaikun ansiosta sain kokea monia unohtumattomia metsästyselämyksiä. Minun ja Kaikun jänisjahdit sijoittuvat vuosille 1990-97. Vaikka niistä on jo aikaa, niin monet reissut ovat vieläkin kirkkaina mielessä, tosin tarkat päivämäärät joillekin reissuille pitää tarkistaa metsästyspäiväkirjasta. Seuraavassa kirjoitan yhdestä niistä joka ajoittuu lokakuun loppuun vuodelle 1994. Ensiksi hieman johdantoa Kaikun ja minun alkutaipaleelta.  

Ensimmäinen metsäkosketukseni Kaikun kanssa tapahtui jo kolmen päivän jälkeen siitä kun haimme sen. Oli Tapaninpäivä vuonna 1990 kun ajoimme isovanhempieni luokse Ähtäriin ja metsästysmaiden ollessa sen ympärillä niin enhän minä nuori ja malttamaton teini-iän kynnyksellä oleva pojankoltiainen malttanut olla menemättä Kaikun kanssa suoriltaan metsään isän toppuutteluista huolimatta. Tuolloin oli lunta melko paljon mutta lumen päällä oli ”kerste” eli kova jääkerros. Lähdimme pihasta metsään jossa Kaiku oli hämillään ja ihmeissään että mitä hemmettiä me täällä teemme eikä lähtenyt läheltäni minnekään. Käveltyäni hetken matkaa metsässä näin vanhoja kovettuneita jäniksen jälkiä hangella ja jäin siihen istumaan. Kaiku ei lähtenyt jaloistani minnekään joten korotin hieman ääntäni sille että lähdehän nyt siitä jaloista pyörimästä. Tästä se taisi hieman säikähtää tai ottaa itseensä koska sehän otti ja lähti. Kaiku saapui noin vuorokauden kuluttua yötä myöten tapahtuneista etsimisistä huolimatta kuin mitään ei olisi tapahtunut isovanhempieni luokse, vaikka se oli tuolloin vielä täysin vieras paikka sille. Arvoitukseksi jäi missä koira tuolloin oli, mutta lähitaloilla se ei ainakaan ollut, eikä minkäänlaista haukkumistakaan kuulunut, sillä tulin huomaamaan että se kuului hyvin ja kauas.

Tuosta ensikosketuksesta Kaikulle jäi jonkinlainen aristus tulevaa työmaataan kohtaan joka tosin hälveni ensimmäisen jahtisyksymme (v. 1991) aikana pois. Vaati kärsivällisyyttä totuttaa Kaiku siihen että se uskalsi lähteä yksin näköetäisyydeltä pois hakemaan yöjäljeltä jänistä. Istuin monta kertaa kannolla kirjan/lehden kanssa paikassa jossa näytti koirasta päätellen jäniksen yöjälkiä olevan. Muutamaan ylösottoon päätyneen haun jälkeen Kaiku unohti pelkonsa jota varmaan edesauttoi sen suuri metsästysinto joka näytti tuolloin myös päässeen valloilleen.

Sitten tuohon metsästyspäivään jossa edellä lupasin tähän kirjoittaa. Elettiin tosiaan vuotta 1994 perjantaita lokakuun 28. päivää ja olin viettämässä syyslomaviikkoa lukiosta Ähtärissä metsästyksen merkeissä. Olin sopinut että lähdemme aamusta jänisjahtiin paikallisen kaverini Erkin kanssa. Yöllä alkaneen vesisateen ja kovan tuulen saattelemina ajoimme varhain aamusta vielä pimeässä metsästysmaitamme halkovan erämaajärvijonon lounaisosan kumpuilevaan maastoon. Tätä maastoa on muuten käytetty ajokoemaastonakin sen syrjäisyyden isoihin teihin nähden ja tietenkin hyvän jäniskannan vuoksi.

Päivä oli ilman puolesta kaikkea muuta kuin nautinnollinen, vettä tuli taukoamatta enemmän tai vähemmän ja tuuli yltyi myrskyisäksi, mutta metsään menimme kuten olimme sopineet. Kaiku oli saanut viikolla metsää hyvin mutta intoa uhkuen se katosi heti metsään kun löysäsin remmin. Tarkoituksenamme oli keskittyä jäniksien jahtaamiseen mutta kävellessämme metsässä koiran ehdoilla taisi siinä reitiltä pompannut kanalintukin tippua. Kaiku kyllä ajoi kanalintuja maasta ylös vainun saatuaan ja saattoi joskus hieman avata äänihuuliaankin niille, mutta se tuntui olevan sille sellaista hupia, jos sattui olemaan energiaa ja jäniksen hajujen puutetta, silloin se pölläytti niitä. Jäniksen hajun saatuaan unohtui kaikki muu ympäriltä ja tuolloin se tuntui tulleen myös kuuroksi koska kutsumalla sitä ei silloin pois metsästä saanut. Kaikun tullessa ottamaan yhteyttä jatkettiin verkkaalleen metsässä etenemistä. Etenimme hiljalleen ja kastuimme nopeasti, sadevaatteista huolimatta. Kävelimme tasaisin 15-20 min välein hetken matkaa koiran käydessä luonamme. Pari tuntia näin samoiltuamme, istahdimme suuren kuusen suojaan, söimme hieman eväitä ja teimme kynsitulet.

Aika soljui huomaamatta kuusen suojassa jutellessa pienen nuotion ääressä, nousin hieman venyttelemään, jolloin katsoin kelloa ja totesin Kaikun olleen jo melkein tunnin poissa. Kaikulla oli onneksemme Erkin tutkapanta ja aloimme tutkata sitä. Tutka näytti pohjoiseen ja vieläpä melko kauas, tosin välissä oli joitakin mäkiä, jotka osaltaan vaimensivat tutkaa. Lähdimme kävelemään tutkan osoittamaan suuntaan kumpuilevassa ja välillä pusikkoisessakin maastossa. Suunnilleen tunnin tarpomisen jälkeen olin aivan litimärkä vedestä ja hiestä ja niin oli Erkkikin. Koirasta ei edelleenkään kuulunut mitään mutta tutka alkoi näyttää jo lähemmäs. Tutkasimme loivan ja pitkä taimikkorinteen päällä ja totesimme tutkan perusteella että Kaiku on samaisessa rinteessä alempana. Meinasimme että kova vesisade ja syysmyrsky olisi haihduttanut yölliset jäljet pois, joten ei taida Kaiku saada jänistä ylös. Päätimme että otamme koiran kiinni ja niin aloin huutamaan sitä mutta koiraa ei kuulunut, joten odottelimme vielä ja söimme loput eväät pois. Tutka näytti melko lähelle ja tiesin että Kaiku kuulee huutoni, mutta ei vaan tule, joten ”sukelsin” tutkan kanssa märkään taimikkorinteeseen tarkoituksenani kytkeä koira että pääsisimme pois.

Märkä päivä oli kääntynyt iltapäivän puolelle kun rämmin pusikossa lähemmäs koiraa. Tutka alkoi näyttää aina vain lähemmäs ja aloin taas kutsumaan koiraa pois mutta mitään ei tapahtunut. Kävelin lähemmäs ja olin jo kuulevinani risujen katkeilua koiran liikkeestä mutta en nähnyt sitä tiuhan taimikon vuoksi. Lähdin juoksemaan äänen suuntaan ja samassa tuntui että myrskyinen taivas repeäisi, kun Kaiku sai sitkeän haun jälkeen jäniksen ylös ”perselähdöllä” minun ollessa suunnilleen viidenkymmenen metrin päässä.  

Ajon alkaessa kello oli suunnilleen 12:30 ja jänis lähti luonnollisesti melko kauas ”meuhkaamiseni” saattelemana. Vaikka Kaikulla oli komea ja kantava haukku, niin nyt se katosi hetkeksi läheisen vuoren taakse kuulumattomiin ja myrskyn ääniin häviten. Tätä ei onneksi kestänyt kauaa koska melko pian alkoi kuulua kiivas Kaikun ”jylinä”, jolta sen ajohaukku parhaimmillaan kuulosti. Ajo lähestyi makuupaikkaa ja samalla passejamme. Seisoin lähellä makuupaikkaa ja Erkki minusta hieman ylempänä rinteessä. Ajo meni läheltämme, mutta kumpaakaan en nähnyt koiraa saati jänistä. Ajo loittoni järvijonoa kohden josta se kaartoi takaisin rinteen alhaalta ohitsemme vuorta kohti.

Taimikkorinne jossa passasimme oli melko lähellä metsäautotietä jonka yli jänis oli nyt kahdesti mennyt kun se kävi lähellä vuorta palatakseen sieltä takaisin. Erkki meni tielle, lähelle sen loppua mutkaan, josta jänis oli jo mennyt edestakaisin. Menin myös tielle mäkeen josta se sivusi makuupaikan taimikkorinnettä. Tiellä passatessamme jänis palasi kiertämään melko pienelle alalle rinteeseen, jossa se oli maannut. Ajo alkoi ”takkuamaan” eli katkoja ja hukkiakin alkoi tulla. Muutaman hukan jälkeen kuultiin taas railakkaita lähtöjä, josta arvelin että taitaa olla pieni jänis, koska juoksee pienellä alalla ja piilottelee. Yhä katkonaisempaa ajoa oli kestänyt jo reilu kaksi tuntia ja nyt alkoi jo riittää märkänä värjötteleminen, joten lähdin hakemaan koiraa pois, mutta eihän se onnistunut vaan taas lähdettiin railakkaalla näkölähdöllä suoraan Erkkiä kohti. Erkki näkikin jäniksen tiellä mutta liian kaukana. Ajo loittoni taas vuorta kohti ja me olimme taas tiellä samoissa passeissa kuin aiemminkin. Nyt sujuva ajo läheni meitä, jänis tuli välistämme tielle ja lähti tulemaan mäen alta minua kohti ja olin jo valmiina nostamaan asetta, mutta se loikkasi juuri ennen ampumahollia taimikkorinteeseen. Jänis tosiaan oli pieni, käpälät ja mahan alunen vasta valkoisina. Kaiku ajoi tieosuudet hyvin ja eihän sitä silloin malttanut ottaa kiinni koska ajo rallatti niin hyvin.

Taas ajo jäi pyörimään maakuupaikan läheisyyteen rinteeseen, mutta nyt ajo sujui ja metsä raikasi, joten passissa olokaan ei tuntunut kylmältä. Jänis kävi molempia lähellä taimikossa jossa näinkin sen vilaukselta mutta tielle se ei tullut. Vesisade jatkui lakkaamatta ja puut humisivat tuulessa ja muutenkin hämärä päivä alkoi entisestään hämärtyä. Ajo loittoni taas kohti järvijonoa ja nyt hyppäsin taimikkoon, koska viimeiset hetket ennen pimeää alkoi olla käsillä ja mietin, että nyt tai ei koskaan se on saatava. Taimikossa ei ollut avonaisia kohtia, joten hyvä siinä ei ollut passata mutta menin kohtaan josta se oli oletettavasti aikaisemmin ajossa kulkenut.  

Ajo lähti edellisistä lenkeistä poiketen nyt lammen myötäisesti loittonemaan kohti etelää kuuluvuusalueen rajoilla. Nyt ei olisi aikaa enää tulla hukkia, jos meinaisi jäniksen saada, eikä niitä tullutkaan. Ajo alkoi pikkuhiljaa lähenemään ja ei mennyt kauaa kun jänis alkoi vilahdella taimikossa sivujuoksussa. Ehdin jo miettiä että ei taida tulla ampumisesta mitään. Jänis oli jo puolittain ohittamassa passiani mutta päätin etten jätä ampumatta joten nostin haulikon poskelle ja mättään takaa noin parissakymmenessä metrissä korvien vilahtaessa ammuin ja suuliekki jo näkyi koska oli sen verran hämärää. Hetken aikaa olin epätietoinen miten kävi, mutta päästyäni mättään luokse näin jäniksen makaamassa liikkumattomana, nappilaukaus. Kello näytti tuolloin paria minuuttia vaille neljän, joka tarkoitti kolmen ja puolen tunnin ajoa. Sammaloitunut mätäs kätki sisäänsä lahonneen kannon, jonka haulit olivat läpäisseet napsahtaen hyvällä peitolla jänikseen. Mikäli mätäs olisi ollut kivi, niin lopputulos olisi ollut toinen mutta hyvää tuuriakin tarvitaan.

Kaiku tuli kaadolle ajolla hyvässä tuntumassa, mutta minut nähtyään se teki 90 asteen käännöksen ja lähti ”kälppimään” rinnettä alas. Huusin ja vähän manasin sille, sekä juoksin sen perään, tällöin se onneksi kääntyi luokseni ja antoi kytkeä itsensä. Erkkikin oli päässyt paikalle ja sanoi että, rauhoitu hyvä mies, koska taisin käydä ”hieman” kuumana. No tähänkin oli syynsä, sillä Kaikun kanssa oli käynyt joitakin kertoja niin, että se oli kääntynyt pois nähtyään minut kaadolla ja ottanut ilmeisesti jo ajon aikana merkkaamansa toisen jäniksen hetken päästä ylös ja sitten sitä oli saanut yötä myöten jahdata kiinni. No tällä kertaa Kaiku söi tyytyväisenä sisäelimet, jotka se tosiaan oli ansainnut. Tällainen oli yksi ikimuistoinen lokakuun lopun myrskyinen jahtipäivä suomenajokoira Kaikun kanssa Ähtärissä.

Kauden lopetus karkauspäivänä.

Päätimme nyt kokeilla miten Evan ja Hilu ajavat yhteen. Syksyllä kerran kokeilimme koiria yhteen ja uros rasitti aivan liikaa narttua, kun Evanin mukana pysyminenkin vaati Hilulta täyttä juoksuvauhtia.

Aamusta löydettiin muutamat jäniksen jäljet ja  päästimme koirat irti. Jäljet eivät koiria miellyttäneet aluksi ja ne ettivät tieltä toisia jälkiä, mutta jonkinaikaa etsittyään toisia jälkiä koirat tulivat takaisin ja silloin jäljet kelpasivatkin. Ei mennyt kuin viisi minuuttia, koirat ottivat jäljistä jäniksen ylös. Ajohaukku oli ensimmäisen puolituntia tiukkaa ja Evanin ääni oli ainut, joka lumisessa maastossa kuului, vaikka Hilullakin on kova haukku.
Ajo ohitti minut tiellä vaikka en jänistä huomannutkaan, mutta kun menin tarkistamaan kohdan koirat olivat menneet ilmasta viisikymmentä metriä sivusta ja tie oli ajon alussa ylitetty jo kolmesti samoilta kohdilta.

Ajo painui alueen rajalle ja kiersi siellä. Evanin äänestä kuuli selvästi ajon tapahtuvan ilmavainulla ja koira tuntui pysyvän hyvin tuntumassa. Ajo painui, yli tunnin kierrettyään rajalla, kauas mäkien taakse. Siihen suuntaan ei kunnolla autolla päässyt kuin kiertämällä kahdenkymmenen kilometrin lenkin, joten päädyimme paistamaan makkarat nuotiolla ja odottamaan, jos ajo tulisi takaisin alueelle. Ajo ei kuitenkaan tule takaisin alueelle, kun kolme ja puoli tuntia ajon lähdöstä on kulunut, kuuluu kaukaa Evanin perslähtö kiljahdukset ja ajo painuu vieläkin kauemmaksi.

Veli lähti Vihun kanssa hiihtelemään ja yrittämään nuorelle nartulle ensimmäistä ajoa lumella ja onnistuukin saamaan ajon. Minä lähden isän kanssa etsimään koiria ja jonkin aikaa kierrettyämme saamme koirat kutsuttua hukalta pois. Saavumme hämärän alussa takaisin alueelle ja pääsin hetken kuuntelemaankin Vihun ajoa. Niin päättyi kauden viimeinen jahti ja koirat saavat lepäillä nyt reilun kuukauden, jonka jälkeen alan kuntoiluttamaan koiria tulevaa kautta varten. Evan pääsee kisaamaan näyttelykehissä kesäloman aikana vielä monesti.

Kuulumisia 24. helmikuuta 2012: Hilu ja Evan

Hilu on päässyt isän ja veljen matkassa kerran reissuun, kun kelit ovat nyt sallineet ja tuttuun tapaan koira oli töitä tehnyt. Ajoa oli jonkin tunnin kestänyt, mutta ei isä ja veli ollut ajoon päässeet käsiksi.

Pääsin vihdoinkin eilen metsään Evanin kanssa, kun nyt keuhkokuume on jo aika hyvin seläytetty. Pitää kyllä vieläkin varoa kylmettämästä itteäni, ettei uusiudu tauti. Eilen koira haki innokkaasti vaikka lumihanki oli niin syvä, ettei näkynyt kuin hartiat ja koko ajan koira joutui murtamaan lumen pintaa. Keli oli suojan puolella. Kolme hakua sain teetettyä koiralla ja viimeiseltä jäniksen jäljeltä koira karkasi hakemaan kettua ja se tavoitettiin kolmen kilometrin päästä tieltä ketun jäljeltä.

Kuulumisia 12. helmikuuta 2012

Valitettavasti olen onnistunut saamaan itselleni keuhkokuumeen, niin edes Evan ei ole metsään päässyt ja Hilu on vielä kiimassa, joka on kyllä lopuillaan. Pakko uhrautua viikon päästä ja mennä juoksuttamaan koiria pienellä riskillä.

Evan tuntuu olevan hyvässä kunnossa ja innokas lähtemään metsään. Viime talvi meni vähän pilalle, kun kelit oli aika karuja juuri koiran sytyttyä. Nytten tuntuu ettei mikään meinaa onnistua ja koira on ollut enemmän tarhassa kuin metsässä kauden aikana olevina vapaapäivinä. Tästä syystä on pakko viedä ainakin Evania metsään.

Olen kirjoittanut toiseen blogiini pienen muistelman Visasta ja päivistä, joista muistan kyseisen koiran aina.

http://paijanteen-erat.blogspot.com/2012/01/tumma-vainoaja.html

Palailen asiaan ensiviikolla.

Ajopäiväkirja 26. tammikuuta: Hilu ja Evan

Nyt on mennyt muutama viikko ajuri blogin aloittamisesta ja tarkoituksena oli kirjoitella koirien elämästä ja kuulumisista, joten aloitetaan. Olen päässyt tekemään kymmenkunta reissua muutamassa viikossa. Ajot ovat olleet lyhyitä, mutta positiivista että kummatkin koirani onnistuivat heti ensimmäisestä irtilaskusta ottamaan jänikset ylös. Tosin ajot eivät olleet kummoiset.

Evanin laskin tauon jälkeen tuoreimmille jäljille, jotka sain etsittyä ja nekin olivat vähintään kolme yötä vanhoja. Mutta niin vain puolitoista tuntia irtilaskun jälkeen alkoi mäen takaa kuulua haukku. Haukkua kuitenkin kesti vain parikymmentä minuuttia ja se oli erittäin harvaa. Ei ollut epäselvää, että Evan joutui ajamaan jälkitarkasti ja jänis oli karkonnut paljon ennen kuin koira oli löytänyt makuuksen. Kuitenkin Evan jatkoi ajoa ääneti ainakin tunnin kerran ohittaessaan minut kuusikon puolelta, niin läheltä että tuhina ja vikinä kuului. Haku suorite oli mainio, mutta ajo takerteli toisin kuin olen tältä koiralta tottunut odottamaan.

Hilulla on ollut pari ajoa ja ensimmäisen ajon koira otti siten, etten löytänyt mistään jälenjälkeä. Lopulta luovutin jälkien etsimisen ja menin kohtaan josta tiedän koiran monesti ottaneen jäniksen ylös syksyllä. Nousin koiran kanssa auraamatonta tietä mäkeen päin ja jäin seuraamaan miten se haki mäenrinteellä. Missään ei näkynyt jäniksen jälkiä ja oli satanut kaksi päivää putkeen lunta. Koira kuitenkin selvästi haistoi jotain aina välillä työntäen päänsä hangen sisään ja häntä merkkasi niin vimmatusti. Ilmeisesti jänis oli liikkunut lumisateessa olleiden taukojen aikana tai sitten koira haki kolme yötä vanhaa jälkeä uskomattomalla innolla. Ajo kuitenkin pärähti käyntiin miehen uskon puutteesta huolimatta, mutta katko tuli jo kymmenen minuutin kohdalla. Jänis nousi minun näkyvissä tiellä sadan metrin päässä mutkassa ja jatkoi tietä, kun koira taas painoi tiestä mutkan kohdalta suoraan yli. En lähtenyt ohjastamaan koiraa, koska jos haluan sen koekuntoon tälle talvelle on sen pystyttävä itse korjaamaan virheensä. Hukka kesti yli puoli tuntia ja koira sai taas jäniksen eteensä jossain kaukana mäen takana. Ajoa kuului nyt puolen tunnin pätkä, mutta se katkesi tai painui kuulemattomiin, koska haukku kokoajan vaimeni ennen kuin sitä ei sitten enää kuulunut ollenkaan. Tästä ei ajo enää jatkunut ja koira tuli tunnin päästä takaisin. Päätin yrittää vielä toista hakua, mutta koira ei saanut jänistä enää ylös.

Evan on nyt päässyt aika vahvasti irti, mutta vaikka ensimmäinen irtilasku tuottikin tulosta, ei se ole ajanut toista ajoa ainakaan kuullusti. Hilulla on ollut vain yksi ajo itseni kuulemana, mutta kummasti sitä on pitänyt monen tunnin reissuilta ottaa kiinni jostain kaukaa ja vain metsiä pitkin menneenä. Viime viikonloppuna ilmeisesti olivat vieraat miehet ampuneet ajosta jäniksenkin toisten ajokoiramiesten mukaan, mutta ajoon emme päässeet käsiksi. Tänä tiistaina sain kuopata haaveet Hilulla kilpailemisesta tänä keväänä, koska sillä alkoi kiima. Loppukauden metsästys jää siis Evanista ja veljen koirista kiinni.

Koirani Hilu ja Evan

Kuten blogin aloitustekstissä mainitsin, olen siirtynyt kasvattamaan suomenajokoiria. Ensimmäisestä pentueesta minulle jäi narttu Hilu. Hilu on Vainon ja Mulonsalon Konstan penikka. Vaino taas on ajokuningas Mäkipirtin Jamin penikka ja Mulonsalon Konsta on vahvasti kilpailuissa pärjännyt kaksoisvalio uros, sekä kaksoisvaliovanhemmista polveutuva koira.
Hilu on työkoira, mutta toistuvat korvatulehdukset ovat pilanneet tämänkin kauden ja kilpailu mahdollisuudet. Kausi katkesi, koska auto oli rikki melkein kaksi kuukautta. Tuona aikana koira ei treeniä pahemmin saanut. Tavoitteenani on viedä Hilu tällä kaudella yksiin kokeisiin, mutta kilpakausi alkaa olla ohi ja lumella koira ei ole tällä kaudella vielä ollut irti kertaakaan. Jotain positiivista kuitenkin on tällä kaudella, olemme saaneet kartoitettua korvatulehdusten johtuvan ruoka-aine allergiasta, niin ensi kausi saadaan ehkä hyödynnettyä parhaalla mahdollisella tavalla. Tärkeintä tälle kaudelle olisi saada ensimmäinen koekäynti ja mieluiten ensimmäinen ykkönen koepalkintona, koska koira voisi tällöin saavuttaa käyttövalion arvon ensi syksynä. Kolme ykköstä ei olisi  edes ihmeellinen suoritus tälle jänispiiskalle ensi syksynä.

Hilu

 

Hilulla on jo näyttelytulos kesältä, joka on EH eli erittäin hyvä. Koira on kaunis, mutta muutama kauneusvirhe siinä on rotumääritelmän mukaan. Nämä kauneusvirheet eivät ole muussa kuin turkin värissä, joten se ei käyttö- ja jalostusominaisuuksiin vaikuta.
Hilu on unelma koirani ollen koira, joka pystyy ajamaan sekä hakemaan ilmasta, että jäljestä. Pisin ajo Hilulle tälle kaudelle on 11 tuntia lähes katkotonta ajoa ja useampana kertana tälle syksylle koira olisi pystynyt ajamaan ykkösen koetuloksen. 

Omistan myös toisen suomenajokoiran Vehvasmäen Evanin, jonka olen ostanut. Tämä kaksi ja puoli vuotias uros on todella lupaava ja komea uros. Käytin Evania kaksi kertaa näyttelyssä menneenä vuotena, kerran keväällä ja kerran kesällä. Ekassa näyttelyssä uros sai ykkösen nuorten luokassa, mutta jäi kilpakehässä kakkoseksi. Kesällä olleessa näyttelyssä Evan voitti avoimen luokan, muttei saanut kunniapalkintoa ja sertinarvoa, jonka näyttelytuomari perusteli lähinnä koiran jämäkkyydestä, kun se ei vielä ollut täydessä kunnossa. Evanin siis pitäisi pystyä tänä keväänä voittamaan sertejä, koska koira on nyt tiukassa kunnossa. Muotovalioksi Evan siis pystyy todennäköisesti tulemaan tänä vuonna ja tätä ajatellen olisi hieno, jos siltä saisi ykkösen kokeessa tälle kaudelle, mutta kiire kokeisiin ei vielä ole.

Vehmasmäen Evan 1½-vuotiaana

 

Tällä nuorella uroksella on todella epävakaa hakutyyli paljaalla maalla, joka ei kuulosta lupaavalta käyttövalioksi etenemisen kannalta. Lumella kuitenkin koira on selkeä ja vakaa hakija jäljestä, kun taas paljaalla maalla haku tapahtuu ilmavainulla, joka on todella nopea hakutyyli, vaan ei vakaa. Kuitenkin koiralle on kaatunut kolme jänistä tälle kaudelle, vaikkei haku olekkaan vakain.
Evan ajaa ja hakee kettua hyvin paljaalla maalla, mutta yritän kuitenkin jättää ampumatta ketun sille, koska haluaisin kilpailla kyseisellä koiralla. Sekakäyttökoirat eivät sovellu kovin hyvin koekoiriksi, koska koetyypistä riippuen tulee ajaa joko kettua tai jänistä määritellysti, jolloin väärä ajettava saattaa koiraa miellyttää liikaa sinä päivänä.
Evanilla on menossa harmittavan hajanainen kausi, mutta kaikki merkit on ilmassa, että siitä voi tulla vielä todella hieno ajuri. Ilmasta jos Evan pääsee ajamaan on jäniksellä todellinen työ saada koira harhautettua perästä. Evan pystyy myös ajamaan jäljestä, mutta jäljestä ajaessa se on liian tiukka antaen vain haukkusarjoja silloin tällöin. Evanille tuntuu olevan tuuliset kelit todella hyviä, jopa täydellä myrskyllä se pystyy ajamaan yli tunnin katkotonta ajoa aivan helposti, joka riittää koetulosta haettaessa. Hakukin toimii paremmin tuulisella kelillä paljaalla maalla. Odotan koiran jälkitarkan työskentelyn paranevan ensi syksynä ja todella uskon siihen. Nyt on vain tärkeintä, että koira pääsee reilusti metsään, joten kanalinnustus sekä hanhihulluttelu taitaa ensi syksynä jäädä sivuun.

Ukonkello ja isäni

XX Ukonkello

Teksti on tribuutti koiralle, joka on vaikuttanut elämääni suuresti, vaikka emme ole eläneet samaan aikaan. Kyseessä on isäni ensimmäinen suomenajokoira, josta hän aloitti ajokoirien kasvattamisen ja pitämisen. Ukonkello saavutti käyttövalion arvon aikoinaan ja oli kova kilpakoira, heikko jäniksisestä Keski-Suomen maastoista huolimatta. Koira toimi koekoirana vuosina 1975-1984, joka on ajokoiralle todella pitkä aika kilpailla. Aina jokaista koiraamme tulee isäni vertaamaan Ukonkelloon ja siinä tuntuu olevan rima, jota ei hevillä ylitetä. Siihen ei ole pystynyt yksikään omistamamme koira tuon jälkeen ja saa nähdä kerkeääkö isäni tällaista koiraa todistamaan. 

Ukonkellon ja Tuijan pentue

Ukonkellosta polveutuu useita käyttö- ja kaksoisvalioita muutama näin nimeltä mainittuna kaksoisvalio Hutu, kaksoivalio Velperin Eve, kaksoisvalio V-06 Mulonsalon Konsta, kaksoisvalio Mulonsalon Anttu ja kaksoisvalio V-98;V-00 PM V-01 Oikanvuoren Atte, joka menestyi näyttelyissä uskomattomasti. Tästä voi kaikki päätellä ettei isäni tekemä jalostustyö ole mennyt hukkaan ja sillä on ollut merkitystä koko suomenajokoiran jalostukselle.

Isä, Jesse, Mikki ja Ilo

Isä jalosti omaa linjaansa ja teetti pentuja, joista aina muutamat lähtivät maailmalle. Isä kilpaili myös omilla kasvattamillaan koirilla, mutta autottomalle perheelliselle miehelle tuli esteitä koekäyntejä katsoen liikaa, eikä hyvin ajavat ja kokeissa menestyneetkin koirat saaneet jatkoa koeuralleen. Näihin koiriin kuului Ukonkellon ja Tuijan penikka Ilo, joka on aiemmin mainitun kaksoisvalion Hutun täysi sisko, sekä Jesper(Jesse) Ilon sisarpuoli Ukonkellon puolelta. Ilo pääsi ensimmäisellä kokeellaan voittajan luokkaan ja saavutti näyttelyssä avoimen luokan voiton. Jessellä oli useampia koekäyntejä, joista merkittävimmäksi jäi avoimen luokan kakkonen. Isä teetti  Jessellä ja Ilolla pentueen, joista vain yhtä käytettiin kokeissa ja näyttelyssä. Kyseinen uros totteli nimeä Kaiku. Kaikulla oli kaksi näyttelykäyntiä, joissa se menestyi hyvin, muttei saavuttanut serttejä.
Kaiku palasi takaisin veljeni kaverilta, pito ongelmien vuoksi seitsemän vuotiaana ja isä käytti sitä kokeessa yhden kerran vuonna 1998, jolloin koira jäi muutaman pisteen kolmosen tuloksesta. Tuolloin oli vielä voimassa kenraalihukka-sääntö, jossa ajo siis katsotaan loppuneeksi  neljäkymmentä minuuttia katkiollessa. Ajo lähti jatkumaan vain  muutama minuutti tuon rajan yli, mutta ajoa ei laskettu enää. Nykyään erän aikana lasketaan kaikki ajominuutit, eikä se katkea muusta syystä kuin tuomarin tai koiranomistajan keskeyttäessä ajoerän.
Isä oli ostanut nartun Eräkämpän Hely, joka teki Kaikun pennut. Näistä Visa jäi merkittävimmäksi koiraksi ollen paljaalla maalla vakaa jänis- ja kettuajuri. Viime kesänä isä kirosi sitä, ettei kilpaillut Visalla sanoen ”Helvetti oli kyllä suuri virhe, ettei kilpailtu Visalla. Se koira olisi ollut kaksoisvalio.” Tämä tapahtui näyttelyreissun jälkeen, kun oma urokseni Vehmasmäen Evan saavutti voiton avoimessa luokassa. Omat kirjoitukseni tulevat olemaan suurelta osalta tästä nuoresta uroksesta, joten tulen selventämään koiran tarinaa vielä myöhemmin. Isän oma kasvatuslinja tuli kuitenkin tiensä päähän vuonna 2007 isän lopettaessaan Visan sydänvian vuoksi.

Visa, isä ja joku toinen koiristamme

Visalla oli yritetty edellisenä talvena astuttaa Vaino, joka on ajokuningas Mäkipirtin Jamin penikka. Tämä kuitenkin epäonnistui ja jouduimme etsimään uutta linjaa. Päädyimme astuttamaan Vainon aiemmin mainitsemallani Mulonsalon Konstalla ja tästä tuli ensimmäinen kasvattamani pentue. Samalla isäni luopui kasvatusvastuusta ja ilmoitti, että nyt on aika siirtää vastuu pojille. Tästä alkaa oma ja koirieni tarina. Tulen kirjoittamaan tarinoita kumpaankin blogiini, mutta tämä tulee pysymään omistettuna koirille ja ei ole pelkästään erätarinoita sisältävä vaan perinteistä viikottaista tai kuukausittaista kirjoitusta koiristani omalta osaltani.