Kaikun kanssa jänisjahdissa

Kaiku kahden pitkän metsästyspäivän jälkeen syksyllä 1994

Omistin Ukonkellon linjasta suomenajokoira Kaikun josta Taneli on jotain jo kirjoittanut. Haimme Kaikun joulunalla vuonna 1990 jolloin se oli melkein 7 kuukauden ikäinen (synt. 3.5.1990). Kaiku oli vankka- ja hyvärakenteinen, vahva, sitkeä ja komeahaukkuinen ajokoira. Hyvänä ulkoisena tuntomerkkinä valkoinen piirto joka ulottui pään yli vaikkakin näyttelykehissä siitä tuli aina ”huomautus” arvostelukorttiin. Valkoisen piirron ansiosta osasin hakea sitä joskus pitkäksi venähtäneiltä reissuilta milloin mistäkin. Tuolloin minulla ei vielä ollut tutkaa.

Taneli kirjoitti saaneen lopullisen sysäyksen hankkia metsästyskortin Kaikun mahtavan ajon seurauksena. Minulla syttyi kipinä ajokoirametsästykseen tämän hienon ajokoiran kautta joka palaa yhä. Tämän Ukonkellon kumussa -blogin innoittamana halusin kirjoittaa joitakin muistoja Kaikusta. Kaikun ansiosta sain kokea monia unohtumattomia metsästyselämyksiä. Minun ja Kaikun jänisjahdit sijoittuvat vuosille 1990-97. Vaikka niistä on jo aikaa, niin monet reissut ovat vieläkin kirkkaina mielessä, tosin tarkat päivämäärät joillekin reissuille pitää tarkistaa metsästyspäiväkirjasta. Seuraavassa kirjoitan yhdestä niistä joka ajoittuu lokakuun loppuun vuodelle 1994. Ensiksi hieman johdantoa Kaikun ja minun alkutaipaleelta.  

Ensimmäinen metsäkosketukseni Kaikun kanssa tapahtui jo kolmen päivän jälkeen siitä kun haimme sen. Oli Tapaninpäivä vuonna 1990 kun ajoimme isovanhempieni luokse Ähtäriin ja metsästysmaiden ollessa sen ympärillä niin enhän minä nuori ja malttamaton teini-iän kynnyksellä oleva pojankoltiainen malttanut olla menemättä Kaikun kanssa suoriltaan metsään isän toppuutteluista huolimatta. Tuolloin oli lunta melko paljon mutta lumen päällä oli ”kerste” eli kova jääkerros. Lähdimme pihasta metsään jossa Kaiku oli hämillään ja ihmeissään että mitä hemmettiä me täällä teemme eikä lähtenyt läheltäni minnekään. Käveltyäni hetken matkaa metsässä näin vanhoja kovettuneita jäniksen jälkiä hangella ja jäin siihen istumaan. Kaiku ei lähtenyt jaloistani minnekään joten korotin hieman ääntäni sille että lähdehän nyt siitä jaloista pyörimästä. Tästä se taisi hieman säikähtää tai ottaa itseensä koska sehän otti ja lähti. Kaiku saapui noin vuorokauden kuluttua yötä myöten tapahtuneista etsimisistä huolimatta kuin mitään ei olisi tapahtunut isovanhempieni luokse, vaikka se oli tuolloin vielä täysin vieras paikka sille. Arvoitukseksi jäi missä koira tuolloin oli, mutta lähitaloilla se ei ainakaan ollut, eikä minkäänlaista haukkumistakaan kuulunut, sillä tulin huomaamaan että se kuului hyvin ja kauas.

Tuosta ensikosketuksesta Kaikulle jäi jonkinlainen aristus tulevaa työmaataan kohtaan joka tosin hälveni ensimmäisen jahtisyksymme (v. 1991) aikana pois. Vaati kärsivällisyyttä totuttaa Kaiku siihen että se uskalsi lähteä yksin näköetäisyydeltä pois hakemaan yöjäljeltä jänistä. Istuin monta kertaa kannolla kirjan/lehden kanssa paikassa jossa näytti koirasta päätellen jäniksen yöjälkiä olevan. Muutamaan ylösottoon päätyneen haun jälkeen Kaiku unohti pelkonsa jota varmaan edesauttoi sen suuri metsästysinto joka näytti tuolloin myös päässeen valloilleen.

Sitten tuohon metsästyspäivään jossa edellä lupasin tähän kirjoittaa. Elettiin tosiaan vuotta 1994 perjantaita lokakuun 28. päivää ja olin viettämässä syyslomaviikkoa lukiosta Ähtärissä metsästyksen merkeissä. Olin sopinut että lähdemme aamusta jänisjahtiin paikallisen kaverini Erkin kanssa. Yöllä alkaneen vesisateen ja kovan tuulen saattelemina ajoimme varhain aamusta vielä pimeässä metsästysmaitamme halkovan erämaajärvijonon lounaisosan kumpuilevaan maastoon. Tätä maastoa on muuten käytetty ajokoemaastonakin sen syrjäisyyden isoihin teihin nähden ja tietenkin hyvän jäniskannan vuoksi.

Päivä oli ilman puolesta kaikkea muuta kuin nautinnollinen, vettä tuli taukoamatta enemmän tai vähemmän ja tuuli yltyi myrskyisäksi, mutta metsään menimme kuten olimme sopineet. Kaiku oli saanut viikolla metsää hyvin mutta intoa uhkuen se katosi heti metsään kun löysäsin remmin. Tarkoituksenamme oli keskittyä jäniksien jahtaamiseen mutta kävellessämme metsässä koiran ehdoilla taisi siinä reitiltä pompannut kanalintukin tippua. Kaiku kyllä ajoi kanalintuja maasta ylös vainun saatuaan ja saattoi joskus hieman avata äänihuuliaankin niille, mutta se tuntui olevan sille sellaista hupia, jos sattui olemaan energiaa ja jäniksen hajujen puutetta, silloin se pölläytti niitä. Jäniksen hajun saatuaan unohtui kaikki muu ympäriltä ja tuolloin se tuntui tulleen myös kuuroksi koska kutsumalla sitä ei silloin pois metsästä saanut. Kaikun tullessa ottamaan yhteyttä jatkettiin verkkaalleen metsässä etenemistä. Etenimme hiljalleen ja kastuimme nopeasti, sadevaatteista huolimatta. Kävelimme tasaisin 15-20 min välein hetken matkaa koiran käydessä luonamme. Pari tuntia näin samoiltuamme, istahdimme suuren kuusen suojaan, söimme hieman eväitä ja teimme kynsitulet.

Aika soljui huomaamatta kuusen suojassa jutellessa pienen nuotion ääressä, nousin hieman venyttelemään, jolloin katsoin kelloa ja totesin Kaikun olleen jo melkein tunnin poissa. Kaikulla oli onneksemme Erkin tutkapanta ja aloimme tutkata sitä. Tutka näytti pohjoiseen ja vieläpä melko kauas, tosin välissä oli joitakin mäkiä, jotka osaltaan vaimensivat tutkaa. Lähdimme kävelemään tutkan osoittamaan suuntaan kumpuilevassa ja välillä pusikkoisessakin maastossa. Suunnilleen tunnin tarpomisen jälkeen olin aivan litimärkä vedestä ja hiestä ja niin oli Erkkikin. Koirasta ei edelleenkään kuulunut mitään mutta tutka alkoi näyttää jo lähemmäs. Tutkasimme loivan ja pitkä taimikkorinteen päällä ja totesimme tutkan perusteella että Kaiku on samaisessa rinteessä alempana. Meinasimme että kova vesisade ja syysmyrsky olisi haihduttanut yölliset jäljet pois, joten ei taida Kaiku saada jänistä ylös. Päätimme että otamme koiran kiinni ja niin aloin huutamaan sitä mutta koiraa ei kuulunut, joten odottelimme vielä ja söimme loput eväät pois. Tutka näytti melko lähelle ja tiesin että Kaiku kuulee huutoni, mutta ei vaan tule, joten ”sukelsin” tutkan kanssa märkään taimikkorinteeseen tarkoituksenani kytkeä koira että pääsisimme pois.

Märkä päivä oli kääntynyt iltapäivän puolelle kun rämmin pusikossa lähemmäs koiraa. Tutka alkoi näyttää aina vain lähemmäs ja aloin taas kutsumaan koiraa pois mutta mitään ei tapahtunut. Kävelin lähemmäs ja olin jo kuulevinani risujen katkeilua koiran liikkeestä mutta en nähnyt sitä tiuhan taimikon vuoksi. Lähdin juoksemaan äänen suuntaan ja samassa tuntui että myrskyinen taivas repeäisi, kun Kaiku sai sitkeän haun jälkeen jäniksen ylös ”perselähdöllä” minun ollessa suunnilleen viidenkymmenen metrin päässä.  

Ajon alkaessa kello oli suunnilleen 12:30 ja jänis lähti luonnollisesti melko kauas ”meuhkaamiseni” saattelemana. Vaikka Kaikulla oli komea ja kantava haukku, niin nyt se katosi hetkeksi läheisen vuoren taakse kuulumattomiin ja myrskyn ääniin häviten. Tätä ei onneksi kestänyt kauaa koska melko pian alkoi kuulua kiivas Kaikun ”jylinä”, jolta sen ajohaukku parhaimmillaan kuulosti. Ajo lähestyi makuupaikkaa ja samalla passejamme. Seisoin lähellä makuupaikkaa ja Erkki minusta hieman ylempänä rinteessä. Ajo meni läheltämme, mutta kumpaakaan en nähnyt koiraa saati jänistä. Ajo loittoni järvijonoa kohden josta se kaartoi takaisin rinteen alhaalta ohitsemme vuorta kohti.

Taimikkorinne jossa passasimme oli melko lähellä metsäautotietä jonka yli jänis oli nyt kahdesti mennyt kun se kävi lähellä vuorta palatakseen sieltä takaisin. Erkki meni tielle, lähelle sen loppua mutkaan, josta jänis oli jo mennyt edestakaisin. Menin myös tielle mäkeen josta se sivusi makuupaikan taimikkorinnettä. Tiellä passatessamme jänis palasi kiertämään melko pienelle alalle rinteeseen, jossa se oli maannut. Ajo alkoi ”takkuamaan” eli katkoja ja hukkiakin alkoi tulla. Muutaman hukan jälkeen kuultiin taas railakkaita lähtöjä, josta arvelin että taitaa olla pieni jänis, koska juoksee pienellä alalla ja piilottelee. Yhä katkonaisempaa ajoa oli kestänyt jo reilu kaksi tuntia ja nyt alkoi jo riittää märkänä värjötteleminen, joten lähdin hakemaan koiraa pois, mutta eihän se onnistunut vaan taas lähdettiin railakkaalla näkölähdöllä suoraan Erkkiä kohti. Erkki näkikin jäniksen tiellä mutta liian kaukana. Ajo loittoni taas vuorta kohti ja me olimme taas tiellä samoissa passeissa kuin aiemminkin. Nyt sujuva ajo läheni meitä, jänis tuli välistämme tielle ja lähti tulemaan mäen alta minua kohti ja olin jo valmiina nostamaan asetta, mutta se loikkasi juuri ennen ampumahollia taimikkorinteeseen. Jänis tosiaan oli pieni, käpälät ja mahan alunen vasta valkoisina. Kaiku ajoi tieosuudet hyvin ja eihän sitä silloin malttanut ottaa kiinni koska ajo rallatti niin hyvin.

Taas ajo jäi pyörimään maakuupaikan läheisyyteen rinteeseen, mutta nyt ajo sujui ja metsä raikasi, joten passissa olokaan ei tuntunut kylmältä. Jänis kävi molempia lähellä taimikossa jossa näinkin sen vilaukselta mutta tielle se ei tullut. Vesisade jatkui lakkaamatta ja puut humisivat tuulessa ja muutenkin hämärä päivä alkoi entisestään hämärtyä. Ajo loittoni taas kohti järvijonoa ja nyt hyppäsin taimikkoon, koska viimeiset hetket ennen pimeää alkoi olla käsillä ja mietin, että nyt tai ei koskaan se on saatava. Taimikossa ei ollut avonaisia kohtia, joten hyvä siinä ei ollut passata mutta menin kohtaan josta se oli oletettavasti aikaisemmin ajossa kulkenut.  

Ajo lähti edellisistä lenkeistä poiketen nyt lammen myötäisesti loittonemaan kohti etelää kuuluvuusalueen rajoilla. Nyt ei olisi aikaa enää tulla hukkia, jos meinaisi jäniksen saada, eikä niitä tullutkaan. Ajo alkoi pikkuhiljaa lähenemään ja ei mennyt kauaa kun jänis alkoi vilahdella taimikossa sivujuoksussa. Ehdin jo miettiä että ei taida tulla ampumisesta mitään. Jänis oli jo puolittain ohittamassa passiani mutta päätin etten jätä ampumatta joten nostin haulikon poskelle ja mättään takaa noin parissakymmenessä metrissä korvien vilahtaessa ammuin ja suuliekki jo näkyi koska oli sen verran hämärää. Hetken aikaa olin epätietoinen miten kävi, mutta päästyäni mättään luokse näin jäniksen makaamassa liikkumattomana, nappilaukaus. Kello näytti tuolloin paria minuuttia vaille neljän, joka tarkoitti kolmen ja puolen tunnin ajoa. Sammaloitunut mätäs kätki sisäänsä lahonneen kannon, jonka haulit olivat läpäisseet napsahtaen hyvällä peitolla jänikseen. Mikäli mätäs olisi ollut kivi, niin lopputulos olisi ollut toinen mutta hyvää tuuriakin tarvitaan.

Kaiku tuli kaadolle ajolla hyvässä tuntumassa, mutta minut nähtyään se teki 90 asteen käännöksen ja lähti ”kälppimään” rinnettä alas. Huusin ja vähän manasin sille, sekä juoksin sen perään, tällöin se onneksi kääntyi luokseni ja antoi kytkeä itsensä. Erkkikin oli päässyt paikalle ja sanoi että, rauhoitu hyvä mies, koska taisin käydä ”hieman” kuumana. No tähänkin oli syynsä, sillä Kaikun kanssa oli käynyt joitakin kertoja niin, että se oli kääntynyt pois nähtyään minut kaadolla ja ottanut ilmeisesti jo ajon aikana merkkaamansa toisen jäniksen hetken päästä ylös ja sitten sitä oli saanut yötä myöten jahdata kiinni. No tällä kertaa Kaiku söi tyytyväisenä sisäelimet, jotka se tosiaan oli ansainnut. Tällainen oli yksi ikimuistoinen lokakuun lopun myrskyinen jahtipäivä suomenajokoira Kaikun kanssa Ähtärissä.