Syyskuun alun ajoja Evanilta.

Uudet tuulet puhaltavat nyt blogissa, kun olen nähtävästi ainut,jolla on aktiivisesti koirista asiaa. Aloitan jakamaan enemmän varsinaisista ajoista informaatiota, kiitos Huntview koira-gps:n, josta pystyn kaappaamaan kuvia android-puhelimellani.

Kesän hiljaiseloa
Käytin Evania ja veljeni narttua Hutua uimassa muutamaan otteeseen, mutta kumpikaan koira ei suostunut sen enempää uimaan, mutta terrieri sentäs ui mielellään.

Sitten kävin ajattamassa elokuun lopussa kerran jänistä Evanilla ja siinä oli kaikessa vähäisyydessään kesän treenit, joka ei näin raskaalle koiralle ole riittävästi ja sen takia kauden alku pitää ottaa rauhallisesti.

Syyskuun 1.

Kuten edellisenä vuotena avataan kausi valtionmailla Punasuolla ja täsmälleen samasta kohtaa. Yritin edellisenä vuonna kuvata GoPro kameralla materiaalia, mutta mikki ei ole riittävän tehokas, jotta ajosta kuuluisi mitään.No kuitenkin haku kesti Evanilta epätyypillisesti melkein puolituntia, mutta sieltä se juppe vaan löytyi.

Ajo eteni aika suoraviivaisesti ohitseni ja alkoi seuraaamaan alueen rajaa.

Viidenkymmenen minuutin kohdalla jänis sai aiheutettua hukan alueen vieressä olevan talon pihan viereen. Ilmeisesti haukkuvat pihakoirat häiritsivät Evanin toimintaa jonkin verran, mutta jänis löytyi kuitenkin pian ja ajo siirtyi perslähdön seurauksena takaisin alueelle. Koira kuitenkin meni äänettömäksi, kun jänis käytti uudelleen latuaan palaten takaisin alueelle.

Kun tavoitimme koiran päätimme ottaa sen kiinni, koska tiesin ettei kesän uittamisesta ole ollut mitään apua koiran kunnolle. Ilmeisesti vesi ei vaan ole Evanin elementti. Välissä haetimme veljen nartulla ilman tuloksia. Toisen haun aloitimme Evanilla toiselta saman valtionmaan palalta. Haku kesti tällä kertaa vähän yli puolituntia, mutta heti ajon lähdettyä näin jäniksen ja koira oli aivan kintereillä, mutta kohtalo puuttui peliin. Salama iski maahan suoraan koiran takana ja minuunkin ainoastaan kolmensadan metrin päähän. Tässä vaiheessa en ajatellutkaan ajon jatkamista , vaan kytkin koiran mahdollisimman nopeasti ja päätimme lähteä kotiin. Suhteellisen harvinaista käsittääkseni salamointi syyskuussa, mutta tulipahan sekin nähtyä.

Syyskuun 7. ja 8.

Tällä kertaa otimme suunnaksi seuranmaat, koska siellä on paljon jänisrikkaammat maat. Nyt saavuimme kuitenkin pitkän ajon vuoksi vasta puoli kahdeksalta alueelle. Evan joutui tekemään jonkin verran töitä jäniksen ylössaantiin, mutta suoriutui siitä alle tunnissa.

 Ajo oli hyvin katkonaista, koska tuuli kovaa ja jänis kääntyi useasti alatuuleen, joka sotki ilmavainulla ajamista.

Koepaperille olisi kuitenkin kertynyt 65 minuuttia ajoa erään, joka koostui kahdesta osasta kahdenkymmenen minuutin hukan kanssa. Hukan jänis teki yllättävästi keskelle metsää, mutta alatuuleen mentäessä.

Kahden tunnin kohdalla otin Evanin kiinni ja annoin sen levätä seuraavaan päivään.

Seuraavana aamuna haku kesti noin kaksikymmentä minuuttia ja tällä kertaa oli annettiin koiran ajaa tunti ennen kaatamista. 

Tunnin kohdilla jänis päätti tulla uudemman kerran kohdilta ja lopputulos oli tämä.

Tämän jälkeen annettiin Evanin hakea samalta kohdalta toinen jänis, jonka koira saikin ylös vähän yli tunnin jälkeen ja ajoa kertyi paperille vain 45 minuuttia. Kuitenkin vähän yli 105 minuuttia kahdesta ajosta, joista toinen katkesi laukauksen saattelemana.

Muistokirjoitus Hilulle

Hilu siirtyi autuaammille metsästysmaille kauden lopussa, jona siltä ammuttiin vielä viisi jänistä. 

Hilun elämä päättyi ainoaan valopilkkuun Hilun allergioiden vaivaamassa elämässä, joka oli jäniksen jäljillä olo. Toivottavasti lähtösi oli niin nopea, ettet tajunnut siirtyneesi tuonpuoleiseen ja siellä jäniksen jälki jatkui kuonosi alla sekä pian edestäsi lähti jänis liikkeelle, niinkuin se oli satoja kertoja tehnyt elämäsi aikana. Nyt olet vapaa kivusta ja vaivoista. Raikukoon haukkusi pitkin mäkiä ja pitkään. Nyt saat ajaa vapaasti, niin pitkään kuin jaksat. Isäntäsi seuraa sinua perästä, se ei ole vielä johonkin aikaan, mutta vielä pääsen istumaan passissa ajoasi kuunnellen. Jäähyvästi Hiluseni.

Talven viettoa Evan ja Hilu.

Talvi on edennyt aika pitkälle ja kelien puolesta on päässyt vain vähän ajattamaan. Alueilta ei ole tuntunut löytyvän yöllisiä jälkiä oikeastaan kertaakaan, paitsi tänään tuntui jälkiä riittävän. Valitettavasti nekin olivat vanhoja hyppyjä. Ajot ovat jääneet tästä syystä vähäisiksi ja näin jälkikäteen ajatellen, koirat olisi kannattanut laskea heti tutulla jäniskohtaa irti, eikä etsiä epätoivoisesti yöjälkiä.

Evanin kylmähakuun tämä jäljettömyys on antanut hyvän  piristysruiskeen. Harvoja tämän talven ajoista on ollut Evanin ottamia ja Hilu on ollut suorastaan vaisu näillä lumilla. Kunhan kelit pysyvät hyvinä alkaa ajoja varmasti tulla enemmänkin.

Syksyn kulkua. Evan/Hilu lokakuu

Syksy alkoi räväkästi Evanin osalta ja kolme ensimmäistä hakua olisi koetilanteessa saanut arvosanaksi kympin. Ajot vaihtelivat puolesta tunnista puoleentoista tuntiin ja yksi kaatokin tuli, jolloin koira olisi ehkä saattanut tuon tunnin verran pidempään ajaa. Hilulla sattui kiima alkamaan tokana viikonloppuna ja alku meni siten läskiksi sen osilta, mutta Evaninkin paketti meni sekaisin täysin nartun ollessa kiimassa. Evanin osiltakin syyskuun loppupää meni siis pipareiksi.

Nytten tänä viikonloppuna käytiin seuranmailla ja ajoaikaa kertyi koirille reilusti viiteen ajoon. Evanin haku oli taas palautunut kauden aloituksen kaltaiseksi, koiran ottaen kaikki ajonsa alle puoleentuntiin irtilaskusta. Hilu taas esitti vakaita otteita jäniksien ylösotoissa ja kaatoja seurasi kahdesta ajosta, joista toinen oli yli kolme tuntia ja toinen kaksi tuntia, kuitenkin Evan teki paljon suuremman vaikutuksen ajoillaan.

Jämsä 19.5.2012: Evan

Taas lähdettiin kokeilemaan uudemman kerran sertin metsästystä. Tuomarina toimi Matti Envall, joka on minulle uusi tuttavuus. Evan kisasi taas avoimessa luokassa ja jälleen kerran esiteltävänä viimeisenä. Esittäminen meni hyvin, vaikka uros vaikutti kyllästyneeltä. Tulokseksi Envall antoi EH:n(Erittäin Hyvä), joka on huonoin arvosana, jonka on koira saanut avoimessa luokassa. Syyksi ilmoitti tuomari koiran olevan liian järeä hänen makuunsa ja jokaisellahan on oma makunsa ei siinä, mutta yleisesti arvosana annetaan rotumääritelmän mukaan ja siitä syystä harvemmin muuttuu arvosanat tuomareiden välillä. Sertit ratkaistaan maun mukaan sen ymmärrän.

 Erikoisina huomioina täytyy myös todeta, että koira joka on jäänyt kahdesti Evanin taakse sai tänään varasertin ja kaksi viikkoa sitten saanut hyvä-arvosanan saanut narttu voitti rotunsa parhaan sertin. Käyttöluokassa oleva kahden sertin ja kahden varasertin uros sai kanssa EH:n, joka kanssa oli mielestäni aika ihmeellinen ratkaisu. Jatkan näyttelykisaamista heinäkuussa taas ja syksyllä kokeisiin kummallakin koiralla. Tosin saatan Hilua vielä käydä esittelemässä näyttelyssäkin, kun arvostelu osaa kääntyä noinkin paljon kuin nyt. Hilulla kuitenkin on EH näyttelyssä.

Evan: Jämsän ryhmänäyttelyssä 5.5.2012

Tuli taas aika kokeilla Evanin ulkomuotoa ja lähteä koiranäyttelyyn. Odotukset olivat suhteellisen korkealla, kun tiesin Evanin olevan hyvässä kunnossa, vaikken ollut kerennyt käyttämään Evania juoksulenkillä kuin yhden kerran ja sekin oli kaksi päivää ennen näyttelyä. Kuitenkin lenkin jälkeen kokeillessani näyttelyesittämistä koira toimi kuin unelma ilman asetteluja, joten esille asettamista en edes malttanut treenata näyttelyä edeltävänä iltana.

Näyttelyssä oli 12 suomenajokoiraa, joista viisi urosta ja seitsemän narttua. Näistä urokset olivat jakaantuneet viisi avoimeenluokkaan ja yksi käyttöluokkaan. Ekana esiteltiin luonnollisesti avoinluokka, jossa Evan oli. Tiesin koiran olevan parempi kuin kilpakumppanit, mutta tuomarin antaessa eräälle viime vuonna samassa näyttelyssä olleelle urokselle EH:n(erittäin hyvä) tällä kertaa H:n(hyvä). Tuli mieleen ajatus ettei kukaan pakolla pääsisi serttikehään, jos kerran arviointi olisi tuon verran tiukempi. Tästä kuitenkin selvittiin ja päästiin serttikehään varmasti, koska ainut ERI(erinomainen) tuli Evanille. Enää täytyi odottaa tuleeko seuraavana tulevasta käyttöluokasta vastusta Evanille serttikehään. Käyttöluokan koira kuitenkin sai tulokseksi H:n ja Evania pyydettiin tekemään kunniakierros ruusukkeen haussa, jossa koira esittelikin itseään erinomaisesti.

Evan kotipihassa näyttelyn jälkeen, SERT VSP.

  

Seuraavaksi olivat vuorossa nartut ja mielenkiinto siirtyi nyt rodunparhaan kehään tulevaan vastustajan hakuun. Nuorten luokasta yksi narttu sai paikan serttikehään ja tiesin ettei siitä olisi vastusta, joten mietin tästä tulleen liiankin helppo reissu. Avoimesta sarjasta serttikehään pääsi vain yksi koira ja enää olisi käyttöluokasta tulossa koira esiteltäväksi. En ollut kerennyt tarkistaa sukuja vielä tuolloin, mutta käyttöluokan koira on oman narttuni Hilun siskopuoli Länsi Lokan Hippu. Koira esitteli itsensä erittäin hyvin ja olin otettu sekä tiesin tuon koiran olevan kilpailemassa ROPS:ista.

Stockmarin arvostelu

Rodun parhaan kehässä Hippu ja Evan ottivat mittaa toisistaan, mutta Evania selvästi häiritsi olla nartun kanssa kehässä ja ei seisotuksessa malttanut pitää hyvää ryhtiä vaan halusi kääntyä koko ajan narttua päin. Evanin oli näin tyydyttävä toiseen sijaan tuomarin ilmoittaessa, että koirat olivat tasaväkiset joten esiintyminen ratkaisi. Tästä en harmistunut yhtään, koska kummatkin sertit meni oman suvun koirille ja sertti olikin ainut tavoite näistä karkeloista. Tuomarina toiminut Harto Stockmari vaikutti hyvältä näyttelytuomarilta, jolla on suora selkä ja ei mitään ennakko sopimuksia mikä koira tulee voittamaan, kuten olen päässyt kokemaan eräässäkin näyttelyssä.

Kaikun kanssa jänisjahdissa

Kaiku kahden pitkän metsästyspäivän jälkeen syksyllä 1994

Omistin Ukonkellon linjasta suomenajokoira Kaikun josta Taneli on jotain jo kirjoittanut. Haimme Kaikun joulunalla vuonna 1990 jolloin se oli melkein 7 kuukauden ikäinen (synt. 3.5.1990). Kaiku oli vankka- ja hyvärakenteinen, vahva, sitkeä ja komeahaukkuinen ajokoira. Hyvänä ulkoisena tuntomerkkinä valkoinen piirto joka ulottui pään yli vaikkakin näyttelykehissä siitä tuli aina ”huomautus” arvostelukorttiin. Valkoisen piirron ansiosta osasin hakea sitä joskus pitkäksi venähtäneiltä reissuilta milloin mistäkin. Tuolloin minulla ei vielä ollut tutkaa.

Taneli kirjoitti saaneen lopullisen sysäyksen hankkia metsästyskortin Kaikun mahtavan ajon seurauksena. Minulla syttyi kipinä ajokoirametsästykseen tämän hienon ajokoiran kautta joka palaa yhä. Tämän Ukonkellon kumussa -blogin innoittamana halusin kirjoittaa joitakin muistoja Kaikusta. Kaikun ansiosta sain kokea monia unohtumattomia metsästyselämyksiä. Minun ja Kaikun jänisjahdit sijoittuvat vuosille 1990-97. Vaikka niistä on jo aikaa, niin monet reissut ovat vieläkin kirkkaina mielessä, tosin tarkat päivämäärät joillekin reissuille pitää tarkistaa metsästyspäiväkirjasta. Seuraavassa kirjoitan yhdestä niistä joka ajoittuu lokakuun loppuun vuodelle 1994. Ensiksi hieman johdantoa Kaikun ja minun alkutaipaleelta.  

Ensimmäinen metsäkosketukseni Kaikun kanssa tapahtui jo kolmen päivän jälkeen siitä kun haimme sen. Oli Tapaninpäivä vuonna 1990 kun ajoimme isovanhempieni luokse Ähtäriin ja metsästysmaiden ollessa sen ympärillä niin enhän minä nuori ja malttamaton teini-iän kynnyksellä oleva pojankoltiainen malttanut olla menemättä Kaikun kanssa suoriltaan metsään isän toppuutteluista huolimatta. Tuolloin oli lunta melko paljon mutta lumen päällä oli ”kerste” eli kova jääkerros. Lähdimme pihasta metsään jossa Kaiku oli hämillään ja ihmeissään että mitä hemmettiä me täällä teemme eikä lähtenyt läheltäni minnekään. Käveltyäni hetken matkaa metsässä näin vanhoja kovettuneita jäniksen jälkiä hangella ja jäin siihen istumaan. Kaiku ei lähtenyt jaloistani minnekään joten korotin hieman ääntäni sille että lähdehän nyt siitä jaloista pyörimästä. Tästä se taisi hieman säikähtää tai ottaa itseensä koska sehän otti ja lähti. Kaiku saapui noin vuorokauden kuluttua yötä myöten tapahtuneista etsimisistä huolimatta kuin mitään ei olisi tapahtunut isovanhempieni luokse, vaikka se oli tuolloin vielä täysin vieras paikka sille. Arvoitukseksi jäi missä koira tuolloin oli, mutta lähitaloilla se ei ainakaan ollut, eikä minkäänlaista haukkumistakaan kuulunut, sillä tulin huomaamaan että se kuului hyvin ja kauas.

Tuosta ensikosketuksesta Kaikulle jäi jonkinlainen aristus tulevaa työmaataan kohtaan joka tosin hälveni ensimmäisen jahtisyksymme (v. 1991) aikana pois. Vaati kärsivällisyyttä totuttaa Kaiku siihen että se uskalsi lähteä yksin näköetäisyydeltä pois hakemaan yöjäljeltä jänistä. Istuin monta kertaa kannolla kirjan/lehden kanssa paikassa jossa näytti koirasta päätellen jäniksen yöjälkiä olevan. Muutamaan ylösottoon päätyneen haun jälkeen Kaiku unohti pelkonsa jota varmaan edesauttoi sen suuri metsästysinto joka näytti tuolloin myös päässeen valloilleen.

Sitten tuohon metsästyspäivään jossa edellä lupasin tähän kirjoittaa. Elettiin tosiaan vuotta 1994 perjantaita lokakuun 28. päivää ja olin viettämässä syyslomaviikkoa lukiosta Ähtärissä metsästyksen merkeissä. Olin sopinut että lähdemme aamusta jänisjahtiin paikallisen kaverini Erkin kanssa. Yöllä alkaneen vesisateen ja kovan tuulen saattelemina ajoimme varhain aamusta vielä pimeässä metsästysmaitamme halkovan erämaajärvijonon lounaisosan kumpuilevaan maastoon. Tätä maastoa on muuten käytetty ajokoemaastonakin sen syrjäisyyden isoihin teihin nähden ja tietenkin hyvän jäniskannan vuoksi.

Päivä oli ilman puolesta kaikkea muuta kuin nautinnollinen, vettä tuli taukoamatta enemmän tai vähemmän ja tuuli yltyi myrskyisäksi, mutta metsään menimme kuten olimme sopineet. Kaiku oli saanut viikolla metsää hyvin mutta intoa uhkuen se katosi heti metsään kun löysäsin remmin. Tarkoituksenamme oli keskittyä jäniksien jahtaamiseen mutta kävellessämme metsässä koiran ehdoilla taisi siinä reitiltä pompannut kanalintukin tippua. Kaiku kyllä ajoi kanalintuja maasta ylös vainun saatuaan ja saattoi joskus hieman avata äänihuuliaankin niille, mutta se tuntui olevan sille sellaista hupia, jos sattui olemaan energiaa ja jäniksen hajujen puutetta, silloin se pölläytti niitä. Jäniksen hajun saatuaan unohtui kaikki muu ympäriltä ja tuolloin se tuntui tulleen myös kuuroksi koska kutsumalla sitä ei silloin pois metsästä saanut. Kaikun tullessa ottamaan yhteyttä jatkettiin verkkaalleen metsässä etenemistä. Etenimme hiljalleen ja kastuimme nopeasti, sadevaatteista huolimatta. Kävelimme tasaisin 15-20 min välein hetken matkaa koiran käydessä luonamme. Pari tuntia näin samoiltuamme, istahdimme suuren kuusen suojaan, söimme hieman eväitä ja teimme kynsitulet.

Aika soljui huomaamatta kuusen suojassa jutellessa pienen nuotion ääressä, nousin hieman venyttelemään, jolloin katsoin kelloa ja totesin Kaikun olleen jo melkein tunnin poissa. Kaikulla oli onneksemme Erkin tutkapanta ja aloimme tutkata sitä. Tutka näytti pohjoiseen ja vieläpä melko kauas, tosin välissä oli joitakin mäkiä, jotka osaltaan vaimensivat tutkaa. Lähdimme kävelemään tutkan osoittamaan suuntaan kumpuilevassa ja välillä pusikkoisessakin maastossa. Suunnilleen tunnin tarpomisen jälkeen olin aivan litimärkä vedestä ja hiestä ja niin oli Erkkikin. Koirasta ei edelleenkään kuulunut mitään mutta tutka alkoi näyttää jo lähemmäs. Tutkasimme loivan ja pitkä taimikkorinteen päällä ja totesimme tutkan perusteella että Kaiku on samaisessa rinteessä alempana. Meinasimme että kova vesisade ja syysmyrsky olisi haihduttanut yölliset jäljet pois, joten ei taida Kaiku saada jänistä ylös. Päätimme että otamme koiran kiinni ja niin aloin huutamaan sitä mutta koiraa ei kuulunut, joten odottelimme vielä ja söimme loput eväät pois. Tutka näytti melko lähelle ja tiesin että Kaiku kuulee huutoni, mutta ei vaan tule, joten ”sukelsin” tutkan kanssa märkään taimikkorinteeseen tarkoituksenani kytkeä koira että pääsisimme pois.

Märkä päivä oli kääntynyt iltapäivän puolelle kun rämmin pusikossa lähemmäs koiraa. Tutka alkoi näyttää aina vain lähemmäs ja aloin taas kutsumaan koiraa pois mutta mitään ei tapahtunut. Kävelin lähemmäs ja olin jo kuulevinani risujen katkeilua koiran liikkeestä mutta en nähnyt sitä tiuhan taimikon vuoksi. Lähdin juoksemaan äänen suuntaan ja samassa tuntui että myrskyinen taivas repeäisi, kun Kaiku sai sitkeän haun jälkeen jäniksen ylös ”perselähdöllä” minun ollessa suunnilleen viidenkymmenen metrin päässä.  

Ajon alkaessa kello oli suunnilleen 12:30 ja jänis lähti luonnollisesti melko kauas ”meuhkaamiseni” saattelemana. Vaikka Kaikulla oli komea ja kantava haukku, niin nyt se katosi hetkeksi läheisen vuoren taakse kuulumattomiin ja myrskyn ääniin häviten. Tätä ei onneksi kestänyt kauaa koska melko pian alkoi kuulua kiivas Kaikun ”jylinä”, jolta sen ajohaukku parhaimmillaan kuulosti. Ajo lähestyi makuupaikkaa ja samalla passejamme. Seisoin lähellä makuupaikkaa ja Erkki minusta hieman ylempänä rinteessä. Ajo meni läheltämme, mutta kumpaakaan en nähnyt koiraa saati jänistä. Ajo loittoni järvijonoa kohden josta se kaartoi takaisin rinteen alhaalta ohitsemme vuorta kohti.

Taimikkorinne jossa passasimme oli melko lähellä metsäautotietä jonka yli jänis oli nyt kahdesti mennyt kun se kävi lähellä vuorta palatakseen sieltä takaisin. Erkki meni tielle, lähelle sen loppua mutkaan, josta jänis oli jo mennyt edestakaisin. Menin myös tielle mäkeen josta se sivusi makuupaikan taimikkorinnettä. Tiellä passatessamme jänis palasi kiertämään melko pienelle alalle rinteeseen, jossa se oli maannut. Ajo alkoi ”takkuamaan” eli katkoja ja hukkiakin alkoi tulla. Muutaman hukan jälkeen kuultiin taas railakkaita lähtöjä, josta arvelin että taitaa olla pieni jänis, koska juoksee pienellä alalla ja piilottelee. Yhä katkonaisempaa ajoa oli kestänyt jo reilu kaksi tuntia ja nyt alkoi jo riittää märkänä värjötteleminen, joten lähdin hakemaan koiraa pois, mutta eihän se onnistunut vaan taas lähdettiin railakkaalla näkölähdöllä suoraan Erkkiä kohti. Erkki näkikin jäniksen tiellä mutta liian kaukana. Ajo loittoni taas vuorta kohti ja me olimme taas tiellä samoissa passeissa kuin aiemminkin. Nyt sujuva ajo läheni meitä, jänis tuli välistämme tielle ja lähti tulemaan mäen alta minua kohti ja olin jo valmiina nostamaan asetta, mutta se loikkasi juuri ennen ampumahollia taimikkorinteeseen. Jänis tosiaan oli pieni, käpälät ja mahan alunen vasta valkoisina. Kaiku ajoi tieosuudet hyvin ja eihän sitä silloin malttanut ottaa kiinni koska ajo rallatti niin hyvin.

Taas ajo jäi pyörimään maakuupaikan läheisyyteen rinteeseen, mutta nyt ajo sujui ja metsä raikasi, joten passissa olokaan ei tuntunut kylmältä. Jänis kävi molempia lähellä taimikossa jossa näinkin sen vilaukselta mutta tielle se ei tullut. Vesisade jatkui lakkaamatta ja puut humisivat tuulessa ja muutenkin hämärä päivä alkoi entisestään hämärtyä. Ajo loittoni taas kohti järvijonoa ja nyt hyppäsin taimikkoon, koska viimeiset hetket ennen pimeää alkoi olla käsillä ja mietin, että nyt tai ei koskaan se on saatava. Taimikossa ei ollut avonaisia kohtia, joten hyvä siinä ei ollut passata mutta menin kohtaan josta se oli oletettavasti aikaisemmin ajossa kulkenut.  

Ajo lähti edellisistä lenkeistä poiketen nyt lammen myötäisesti loittonemaan kohti etelää kuuluvuusalueen rajoilla. Nyt ei olisi aikaa enää tulla hukkia, jos meinaisi jäniksen saada, eikä niitä tullutkaan. Ajo alkoi pikkuhiljaa lähenemään ja ei mennyt kauaa kun jänis alkoi vilahdella taimikossa sivujuoksussa. Ehdin jo miettiä että ei taida tulla ampumisesta mitään. Jänis oli jo puolittain ohittamassa passiani mutta päätin etten jätä ampumatta joten nostin haulikon poskelle ja mättään takaa noin parissakymmenessä metrissä korvien vilahtaessa ammuin ja suuliekki jo näkyi koska oli sen verran hämärää. Hetken aikaa olin epätietoinen miten kävi, mutta päästyäni mättään luokse näin jäniksen makaamassa liikkumattomana, nappilaukaus. Kello näytti tuolloin paria minuuttia vaille neljän, joka tarkoitti kolmen ja puolen tunnin ajoa. Sammaloitunut mätäs kätki sisäänsä lahonneen kannon, jonka haulit olivat läpäisseet napsahtaen hyvällä peitolla jänikseen. Mikäli mätäs olisi ollut kivi, niin lopputulos olisi ollut toinen mutta hyvää tuuriakin tarvitaan.

Kaiku tuli kaadolle ajolla hyvässä tuntumassa, mutta minut nähtyään se teki 90 asteen käännöksen ja lähti ”kälppimään” rinnettä alas. Huusin ja vähän manasin sille, sekä juoksin sen perään, tällöin se onneksi kääntyi luokseni ja antoi kytkeä itsensä. Erkkikin oli päässyt paikalle ja sanoi että, rauhoitu hyvä mies, koska taisin käydä ”hieman” kuumana. No tähänkin oli syynsä, sillä Kaikun kanssa oli käynyt joitakin kertoja niin, että se oli kääntynyt pois nähtyään minut kaadolla ja ottanut ilmeisesti jo ajon aikana merkkaamansa toisen jäniksen hetken päästä ylös ja sitten sitä oli saanut yötä myöten jahdata kiinni. No tällä kertaa Kaiku söi tyytyväisenä sisäelimet, jotka se tosiaan oli ansainnut. Tällainen oli yksi ikimuistoinen lokakuun lopun myrskyinen jahtipäivä suomenajokoira Kaikun kanssa Ähtärissä.