Ukonkello ja isäni

XX Ukonkello

Teksti on tribuutti koiralle, joka on vaikuttanut elämääni suuresti, vaikka emme ole eläneet samaan aikaan. Kyseessä on isäni ensimmäinen suomenajokoira, josta hän aloitti ajokoirien kasvattamisen ja pitämisen. Ukonkello saavutti käyttövalion arvon aikoinaan ja oli kova kilpakoira, heikko jäniksisestä Keski-Suomen maastoista huolimatta. Koira toimi koekoirana vuosina 1975-1984, joka on ajokoiralle todella pitkä aika kilpailla. Aina jokaista koiraamme tulee isäni vertaamaan Ukonkelloon ja siinä tuntuu olevan rima, jota ei hevillä ylitetä. Siihen ei ole pystynyt yksikään omistamamme koira tuon jälkeen ja saa nähdä kerkeääkö isäni tällaista koiraa todistamaan. 

Ukonkellon ja Tuijan pentue

Ukonkellosta polveutuu useita käyttö- ja kaksoisvalioita muutama näin nimeltä mainittuna kaksoisvalio Hutu, kaksoivalio Velperin Eve, kaksoisvalio V-06 Mulonsalon Konsta, kaksoisvalio Mulonsalon Anttu ja kaksoisvalio V-98;V-00 PM V-01 Oikanvuoren Atte, joka menestyi näyttelyissä uskomattomasti. Tästä voi kaikki päätellä ettei isäni tekemä jalostustyö ole mennyt hukkaan ja sillä on ollut merkitystä koko suomenajokoiran jalostukselle.

Isä, Jesse, Mikki ja Ilo

Isä jalosti omaa linjaansa ja teetti pentuja, joista aina muutamat lähtivät maailmalle. Isä kilpaili myös omilla kasvattamillaan koirilla, mutta autottomalle perheelliselle miehelle tuli esteitä koekäyntejä katsoen liikaa, eikä hyvin ajavat ja kokeissa menestyneetkin koirat saaneet jatkoa koeuralleen. Näihin koiriin kuului Ukonkellon ja Tuijan penikka Ilo, joka on aiemmin mainitun kaksoisvalion Hutun täysi sisko, sekä Jesper(Jesse) Ilon sisarpuoli Ukonkellon puolelta. Ilo pääsi ensimmäisellä kokeellaan voittajan luokkaan ja saavutti näyttelyssä avoimen luokan voiton. Jessellä oli useampia koekäyntejä, joista merkittävimmäksi jäi avoimen luokan kakkonen. Isä teetti  Jessellä ja Ilolla pentueen, joista vain yhtä käytettiin kokeissa ja näyttelyssä. Kyseinen uros totteli nimeä Kaiku. Kaikulla oli kaksi näyttelykäyntiä, joissa se menestyi hyvin, muttei saavuttanut serttejä.
Kaiku palasi takaisin veljeni kaverilta, pito ongelmien vuoksi seitsemän vuotiaana ja isä käytti sitä kokeessa yhden kerran vuonna 1998, jolloin koira jäi muutaman pisteen kolmosen tuloksesta. Tuolloin oli vielä voimassa kenraalihukka-sääntö, jossa ajo siis katsotaan loppuneeksi  neljäkymmentä minuuttia katkiollessa. Ajo lähti jatkumaan vain  muutama minuutti tuon rajan yli, mutta ajoa ei laskettu enää. Nykyään erän aikana lasketaan kaikki ajominuutit, eikä se katkea muusta syystä kuin tuomarin tai koiranomistajan keskeyttäessä ajoerän.
Isä oli ostanut nartun Eräkämpän Hely, joka teki Kaikun pennut. Näistä Visa jäi merkittävimmäksi koiraksi ollen paljaalla maalla vakaa jänis- ja kettuajuri. Viime kesänä isä kirosi sitä, ettei kilpaillut Visalla sanoen ”Helvetti oli kyllä suuri virhe, ettei kilpailtu Visalla. Se koira olisi ollut kaksoisvalio.” Tämä tapahtui näyttelyreissun jälkeen, kun oma urokseni Vehmasmäen Evan saavutti voiton avoimessa luokassa. Omat kirjoitukseni tulevat olemaan suurelta osalta tästä nuoresta uroksesta, joten tulen selventämään koiran tarinaa vielä myöhemmin. Isän oma kasvatuslinja tuli kuitenkin tiensä päähän vuonna 2007 isän lopettaessaan Visan sydänvian vuoksi.

Visa, isä ja joku toinen koiristamme

Visalla oli yritetty edellisenä talvena astuttaa Vaino, joka on ajokuningas Mäkipirtin Jamin penikka. Tämä kuitenkin epäonnistui ja jouduimme etsimään uutta linjaa. Päädyimme astuttamaan Vainon aiemmin mainitsemallani Mulonsalon Konstalla ja tästä tuli ensimmäinen kasvattamani pentue. Samalla isäni luopui kasvatusvastuusta ja ilmoitti, että nyt on aika siirtää vastuu pojille. Tästä alkaa oma ja koirieni tarina. Tulen kirjoittamaan tarinoita kumpaankin blogiini, mutta tämä tulee pysymään omistettuna koirille ja ei ole pelkästään erätarinoita sisältävä vaan perinteistä viikottaista tai kuukausittaista kirjoitusta koiristani omalta osaltani.