Ajopäiväkirja 26. tammikuuta: Hilu ja Evan

Nyt on mennyt muutama viikko ajuri blogin aloittamisesta ja tarkoituksena oli kirjoitella koirien elämästä ja kuulumisista, joten aloitetaan. Olen päässyt tekemään kymmenkunta reissua muutamassa viikossa. Ajot ovat olleet lyhyitä, mutta positiivista että kummatkin koirani onnistuivat heti ensimmäisestä irtilaskusta ottamaan jänikset ylös. Tosin ajot eivät olleet kummoiset.

Evanin laskin tauon jälkeen tuoreimmille jäljille, jotka sain etsittyä ja nekin olivat vähintään kolme yötä vanhoja. Mutta niin vain puolitoista tuntia irtilaskun jälkeen alkoi mäen takaa kuulua haukku. Haukkua kuitenkin kesti vain parikymmentä minuuttia ja se oli erittäin harvaa. Ei ollut epäselvää, että Evan joutui ajamaan jälkitarkasti ja jänis oli karkonnut paljon ennen kuin koira oli löytänyt makuuksen. Kuitenkin Evan jatkoi ajoa ääneti ainakin tunnin kerran ohittaessaan minut kuusikon puolelta, niin läheltä että tuhina ja vikinä kuului. Haku suorite oli mainio, mutta ajo takerteli toisin kuin olen tältä koiralta tottunut odottamaan.

Hilulla on ollut pari ajoa ja ensimmäisen ajon koira otti siten, etten löytänyt mistään jälenjälkeä. Lopulta luovutin jälkien etsimisen ja menin kohtaan josta tiedän koiran monesti ottaneen jäniksen ylös syksyllä. Nousin koiran kanssa auraamatonta tietä mäkeen päin ja jäin seuraamaan miten se haki mäenrinteellä. Missään ei näkynyt jäniksen jälkiä ja oli satanut kaksi päivää putkeen lunta. Koira kuitenkin selvästi haistoi jotain aina välillä työntäen päänsä hangen sisään ja häntä merkkasi niin vimmatusti. Ilmeisesti jänis oli liikkunut lumisateessa olleiden taukojen aikana tai sitten koira haki kolme yötä vanhaa jälkeä uskomattomalla innolla. Ajo kuitenkin pärähti käyntiin miehen uskon puutteesta huolimatta, mutta katko tuli jo kymmenen minuutin kohdalla. Jänis nousi minun näkyvissä tiellä sadan metrin päässä mutkassa ja jatkoi tietä, kun koira taas painoi tiestä mutkan kohdalta suoraan yli. En lähtenyt ohjastamaan koiraa, koska jos haluan sen koekuntoon tälle talvelle on sen pystyttävä itse korjaamaan virheensä. Hukka kesti yli puoli tuntia ja koira sai taas jäniksen eteensä jossain kaukana mäen takana. Ajoa kuului nyt puolen tunnin pätkä, mutta se katkesi tai painui kuulemattomiin, koska haukku kokoajan vaimeni ennen kuin sitä ei sitten enää kuulunut ollenkaan. Tästä ei ajo enää jatkunut ja koira tuli tunnin päästä takaisin. Päätin yrittää vielä toista hakua, mutta koira ei saanut jänistä enää ylös.

Evan on nyt päässyt aika vahvasti irti, mutta vaikka ensimmäinen irtilasku tuottikin tulosta, ei se ole ajanut toista ajoa ainakaan kuullusti. Hilulla on ollut vain yksi ajo itseni kuulemana, mutta kummasti sitä on pitänyt monen tunnin reissuilta ottaa kiinni jostain kaukaa ja vain metsiä pitkin menneenä. Viime viikonloppuna ilmeisesti olivat vieraat miehet ampuneet ajosta jäniksenkin toisten ajokoiramiesten mukaan, mutta ajoon emme päässeet käsiksi. Tänä tiistaina sain kuopata haaveet Hilulla kilpailemisesta tänä keväänä, koska sillä alkoi kiima. Loppukauden metsästys jää siis Evanista ja veljen koirista kiinni.

Koirani Hilu ja Evan

Kuten blogin aloitustekstissä mainitsin, olen siirtynyt kasvattamaan suomenajokoiria. Ensimmäisestä pentueesta minulle jäi narttu Hilu. Hilu on Vainon ja Mulonsalon Konstan penikka. Vaino taas on ajokuningas Mäkipirtin Jamin penikka ja Mulonsalon Konsta on vahvasti kilpailuissa pärjännyt kaksoisvalio uros, sekä kaksoisvaliovanhemmista polveutuva koira.
Hilu on työkoira, mutta toistuvat korvatulehdukset ovat pilanneet tämänkin kauden ja kilpailu mahdollisuudet. Kausi katkesi, koska auto oli rikki melkein kaksi kuukautta. Tuona aikana koira ei treeniä pahemmin saanut. Tavoitteenani on viedä Hilu tällä kaudella yksiin kokeisiin, mutta kilpakausi alkaa olla ohi ja lumella koira ei ole tällä kaudella vielä ollut irti kertaakaan. Jotain positiivista kuitenkin on tällä kaudella, olemme saaneet kartoitettua korvatulehdusten johtuvan ruoka-aine allergiasta, niin ensi kausi saadaan ehkä hyödynnettyä parhaalla mahdollisella tavalla. Tärkeintä tälle kaudelle olisi saada ensimmäinen koekäynti ja mieluiten ensimmäinen ykkönen koepalkintona, koska koira voisi tällöin saavuttaa käyttövalion arvon ensi syksynä. Kolme ykköstä ei olisi  edes ihmeellinen suoritus tälle jänispiiskalle ensi syksynä.

Hilu

 

Hilulla on jo näyttelytulos kesältä, joka on EH eli erittäin hyvä. Koira on kaunis, mutta muutama kauneusvirhe siinä on rotumääritelmän mukaan. Nämä kauneusvirheet eivät ole muussa kuin turkin värissä, joten se ei käyttö- ja jalostusominaisuuksiin vaikuta.
Hilu on unelma koirani ollen koira, joka pystyy ajamaan sekä hakemaan ilmasta, että jäljestä. Pisin ajo Hilulle tälle kaudelle on 11 tuntia lähes katkotonta ajoa ja useampana kertana tälle syksylle koira olisi pystynyt ajamaan ykkösen koetuloksen. 

Omistan myös toisen suomenajokoiran Vehvasmäen Evanin, jonka olen ostanut. Tämä kaksi ja puoli vuotias uros on todella lupaava ja komea uros. Käytin Evania kaksi kertaa näyttelyssä menneenä vuotena, kerran keväällä ja kerran kesällä. Ekassa näyttelyssä uros sai ykkösen nuorten luokassa, mutta jäi kilpakehässä kakkoseksi. Kesällä olleessa näyttelyssä Evan voitti avoimen luokan, muttei saanut kunniapalkintoa ja sertinarvoa, jonka näyttelytuomari perusteli lähinnä koiran jämäkkyydestä, kun se ei vielä ollut täydessä kunnossa. Evanin siis pitäisi pystyä tänä keväänä voittamaan sertejä, koska koira on nyt tiukassa kunnossa. Muotovalioksi Evan siis pystyy todennäköisesti tulemaan tänä vuonna ja tätä ajatellen olisi hieno, jos siltä saisi ykkösen kokeessa tälle kaudelle, mutta kiire kokeisiin ei vielä ole.

Vehmasmäen Evan 1½-vuotiaana

 

Tällä nuorella uroksella on todella epävakaa hakutyyli paljaalla maalla, joka ei kuulosta lupaavalta käyttövalioksi etenemisen kannalta. Lumella kuitenkin koira on selkeä ja vakaa hakija jäljestä, kun taas paljaalla maalla haku tapahtuu ilmavainulla, joka on todella nopea hakutyyli, vaan ei vakaa. Kuitenkin koiralle on kaatunut kolme jänistä tälle kaudelle, vaikkei haku olekkaan vakain.
Evan ajaa ja hakee kettua hyvin paljaalla maalla, mutta yritän kuitenkin jättää ampumatta ketun sille, koska haluaisin kilpailla kyseisellä koiralla. Sekakäyttökoirat eivät sovellu kovin hyvin koekoiriksi, koska koetyypistä riippuen tulee ajaa joko kettua tai jänistä määritellysti, jolloin väärä ajettava saattaa koiraa miellyttää liikaa sinä päivänä.
Evanilla on menossa harmittavan hajanainen kausi, mutta kaikki merkit on ilmassa, että siitä voi tulla vielä todella hieno ajuri. Ilmasta jos Evan pääsee ajamaan on jäniksellä todellinen työ saada koira harhautettua perästä. Evan pystyy myös ajamaan jäljestä, mutta jäljestä ajaessa se on liian tiukka antaen vain haukkusarjoja silloin tällöin. Evanille tuntuu olevan tuuliset kelit todella hyviä, jopa täydellä myrskyllä se pystyy ajamaan yli tunnin katkotonta ajoa aivan helposti, joka riittää koetulosta haettaessa. Hakukin toimii paremmin tuulisella kelillä paljaalla maalla. Odotan koiran jälkitarkan työskentelyn paranevan ensi syksynä ja todella uskon siihen. Nyt on vain tärkeintä, että koira pääsee reilusti metsään, joten kanalinnustus sekä hanhihulluttelu taitaa ensi syksynä jäädä sivuun.

Ukonkello ja isäni

XX Ukonkello

Teksti on tribuutti koiralle, joka on vaikuttanut elämääni suuresti, vaikka emme ole eläneet samaan aikaan. Kyseessä on isäni ensimmäinen suomenajokoira, josta hän aloitti ajokoirien kasvattamisen ja pitämisen. Ukonkello saavutti käyttövalion arvon aikoinaan ja oli kova kilpakoira, heikko jäniksisestä Keski-Suomen maastoista huolimatta. Koira toimi koekoirana vuosina 1975-1984, joka on ajokoiralle todella pitkä aika kilpailla. Aina jokaista koiraamme tulee isäni vertaamaan Ukonkelloon ja siinä tuntuu olevan rima, jota ei hevillä ylitetä. Siihen ei ole pystynyt yksikään omistamamme koira tuon jälkeen ja saa nähdä kerkeääkö isäni tällaista koiraa todistamaan. 

Ukonkellon ja Tuijan pentue

Ukonkellosta polveutuu useita käyttö- ja kaksoisvalioita muutama näin nimeltä mainittuna kaksoisvalio Hutu, kaksoivalio Velperin Eve, kaksoisvalio V-06 Mulonsalon Konsta, kaksoisvalio Mulonsalon Anttu ja kaksoisvalio V-98;V-00 PM V-01 Oikanvuoren Atte, joka menestyi näyttelyissä uskomattomasti. Tästä voi kaikki päätellä ettei isäni tekemä jalostustyö ole mennyt hukkaan ja sillä on ollut merkitystä koko suomenajokoiran jalostukselle.

Isä, Jesse, Mikki ja Ilo

Isä jalosti omaa linjaansa ja teetti pentuja, joista aina muutamat lähtivät maailmalle. Isä kilpaili myös omilla kasvattamillaan koirilla, mutta autottomalle perheelliselle miehelle tuli esteitä koekäyntejä katsoen liikaa, eikä hyvin ajavat ja kokeissa menestyneetkin koirat saaneet jatkoa koeuralleen. Näihin koiriin kuului Ukonkellon ja Tuijan penikka Ilo, joka on aiemmin mainitun kaksoisvalion Hutun täysi sisko, sekä Jesper(Jesse) Ilon sisarpuoli Ukonkellon puolelta. Ilo pääsi ensimmäisellä kokeellaan voittajan luokkaan ja saavutti näyttelyssä avoimen luokan voiton. Jessellä oli useampia koekäyntejä, joista merkittävimmäksi jäi avoimen luokan kakkonen. Isä teetti  Jessellä ja Ilolla pentueen, joista vain yhtä käytettiin kokeissa ja näyttelyssä. Kyseinen uros totteli nimeä Kaiku. Kaikulla oli kaksi näyttelykäyntiä, joissa se menestyi hyvin, muttei saavuttanut serttejä.
Kaiku palasi takaisin veljeni kaverilta, pito ongelmien vuoksi seitsemän vuotiaana ja isä käytti sitä kokeessa yhden kerran vuonna 1998, jolloin koira jäi muutaman pisteen kolmosen tuloksesta. Tuolloin oli vielä voimassa kenraalihukka-sääntö, jossa ajo siis katsotaan loppuneeksi  neljäkymmentä minuuttia katkiollessa. Ajo lähti jatkumaan vain  muutama minuutti tuon rajan yli, mutta ajoa ei laskettu enää. Nykyään erän aikana lasketaan kaikki ajominuutit, eikä se katkea muusta syystä kuin tuomarin tai koiranomistajan keskeyttäessä ajoerän.
Isä oli ostanut nartun Eräkämpän Hely, joka teki Kaikun pennut. Näistä Visa jäi merkittävimmäksi koiraksi ollen paljaalla maalla vakaa jänis- ja kettuajuri. Viime kesänä isä kirosi sitä, ettei kilpaillut Visalla sanoen ”Helvetti oli kyllä suuri virhe, ettei kilpailtu Visalla. Se koira olisi ollut kaksoisvalio.” Tämä tapahtui näyttelyreissun jälkeen, kun oma urokseni Vehmasmäen Evan saavutti voiton avoimessa luokassa. Omat kirjoitukseni tulevat olemaan suurelta osalta tästä nuoresta uroksesta, joten tulen selventämään koiran tarinaa vielä myöhemmin. Isän oma kasvatuslinja tuli kuitenkin tiensä päähän vuonna 2007 isän lopettaessaan Visan sydänvian vuoksi.

Visa, isä ja joku toinen koiristamme

Visalla oli yritetty edellisenä talvena astuttaa Vaino, joka on ajokuningas Mäkipirtin Jamin penikka. Tämä kuitenkin epäonnistui ja jouduimme etsimään uutta linjaa. Päädyimme astuttamaan Vainon aiemmin mainitsemallani Mulonsalon Konstalla ja tästä tuli ensimmäinen kasvattamani pentue. Samalla isäni luopui kasvatusvastuusta ja ilmoitti, että nyt on aika siirtää vastuu pojille. Tästä alkaa oma ja koirieni tarina. Tulen kirjoittamaan tarinoita kumpaankin blogiini, mutta tämä tulee pysymään omistettuna koirille ja ei ole pelkästään erätarinoita sisältävä vaan perinteistä viikottaista tai kuukausittaista kirjoitusta koiristani omalta osaltani.